Hektinen kevät

Huomenna 24. päivä elokuuta tulee vuosi siitä kun muutin takaisin Vaasaan. Mutta en meinannut puhua siitä nyt (jos koskaan), vaan siitä mihin minun kevääni oikein katosi.

Viimeisin postaus täällä on viime marraskuulta ja sen jälkeen tilanteeni on ollut joko "ei mitään kerrottavaa" tai "aivan liian kiire" tai "yritän vieläkin palautua viime keväästä". Tällä hetkellä olen jossain viimeisimmän kohdalla tai ehkä olen jopa päässyt siitä jo ohi. Aika ehkä olisikin, sillä luennot alkavat taas parin viikon päästä.

Joulu ja uusivuosi meni ihan normaalisti kotiväen kanssa, mutta sen jälkeen kiire vasta alkoikin. Viime keväänä minulla oli kuusi kurssia yliopistolla (aloitin vielä pari muutakin mutta aika ei vaan riittänyt joten jouduin jättämään ne kesken) mikä on sinänsä jo aika kiireinen aikataulu (tai se suositeltu 30 opintopistettä per lukukausihan siinä tuli, mutta harvinaisempaa se taitaa olla oikeasti suorittaa niin monta kurssia. Miksi muutenkaan kaikilla aina venyisi tutkinnot?), mutta lisäksi minulla oli vielä japanin opintoihin liittyvä kandikurssi.

Koska Tukholman yliopisto on mitä on, kandikurssi oli työläs eikä jättänyt hirveästi aikaa itse kandin tekemiselle. Kurssiin kuului siis aluksi teoria ja metodi -osuus, jonka aikana käytiin läpi viiteen tai kuuteen eri tieteenalaan liittyviä harjoituksia jotta tutustuisimme niissä käytettyihin metodeihin ja teorioihin ja osaisimme sitten käyttää niitä omaa työtä tehdessämme.

Puhumattakaan siitä että jouduimme historiantutkimuksen osiossa kahlaamaan läpi 1700-luvun ruotsia ja sanomaan siitä jotain järkevää, muutenkin tämä teoria ja metodi -osuus oli mitoitettu vähän väärin. Meillä taisi olla sellainen puolisentoista kuukautta aikaa tehdä kaikki kuuteen osioon liittyvät tehtävät (joista suurin osa oli kohtuuttoman työläitä) ja jotenkin kuitenkin oletettiin että sen kaiken ohessa ehtisimme vielä tutkia ja kirjoittaa omaa työtämme. Eihän se millään onnistunut, joten teoria ja metodi -osuuden ainoa saldo oli turhautuminen ja ajan väheneminen.

Kunhan tästä turhauttavasta osioista päästiin, pystyimme vihdoin käsittelemään omia aiheitaimme ja töitämme. Niistä keskusteltiin enemmän tai vähemmän opettajan/ohjaajan (sama henkilö) kanssa tunnilla ja sitten työstettiin itse kotona. Loppujen lopuksi taisin itse tutkia ja kirjoittaa omani noin kuukaudessa (mikä on mahdollista mutta stressaavaa. Lapset, älkää yrittäkö tätä kotona).

Kun kandikin vei jo oman aikansa, miten sitten ne lukuisat esseet ja tentit, joita oli tehtävänä yliopistolla? Kevät oli lievästikin sanottuna stressaava ja kiireinen, mutta ei se nyt niin kamala ollut. Ehdittiinhän me yhden kämppiksen kanssa käydä Briteissäkin hengaamassa reilu viikko (josta myöhemmin lisää). ;)

Kevään stressi jatkui vielä kaikkien tenttien ja esseiden ja kandin palautuksen jälkeenkin, sillä sitten minun piti vain istua ja odottaa josko Ruotsista kuuluisi kandiseminaaripäivä.

Tukholman yliopistossa kandin saaminen suoritetaan hieman erilailla kuin Suomessa. Kandityö tulee siis palauttaa, jonka jälkeen sitä tiedekunnassa luetaan. Jos se havaitaan tarpeeksi hyväksi, kutsutaan kandikokelas (=minä) Tukholmaan seminaariin. Tämä seminaari on tilaisuus, jossa paikalla on vähintään kandikokelaan lisäksi oma ohjaaja, tiedekunnan päällikko ja opponentti. Kandikokelaan tulee siis puolustaa omaa työtään opponentille. Tilaisuus ei ole missään nimessä yhtä juhallinen tai vakava kuin tohtorinväitöstilaisuus Suomessa, ei suinkaan. Se on loppujen lopuksi hyvin rento tilaisuus, vaikka kuulostaakin pelottavalta. Opponentti esittää mielipiteensä kokelaan työstä tai kysyy suoran kysymyksen ja kokelas saa vastata vapaasti.

Minulle tämä päivä oli maanantaina 9. kesäkuuta. Myöskin yksi kämppiksistäni sai oman kandinsa kirjoitettua ja palautettua ja oli samana päivänä minun kanssani puolustamassa omaansa. Meidän täytyi siis matkustaa Tukholmaan. Koska tilaisuus alkoi jo yhdeksältä aamulla (ja kämppikseni vuoro oli ensimmäisenä), päätimme että paras vaihtoehto oli mennä laivalla Turusta Tukholmaan jo sunnuntaiksi. Hengasimme sitten Tukholmassa sunnuntain, olimme hotellissa yötä ja suuntasimme yliopistolle opettajamme opastuksella maanantaina aamulla.

Koko tilaisuus jännitti ihan valtavasti ja minun vuoroni sattui olemaan vasta viimeisenä. Meitä oli siellä yhteensä neljä kokelasta ja minun vuoroni oli sitten vasta puoli kolmen maissa iltapäivällä. Jännitin jokaisen kokelaan puolesta erikseen (tunsinhan heidät kaikki sentään, opiskelijatovereitani) ja sitten vielä omaani, mutta kunhan sen vuoro tuli ja pääsi opponentin kanssa vastakkain, jännitys laukesi suurimmaksi osaksi. Opponointi meni ihan hyvin, sain sanottua asiani, eikä työstäni löytynyt sen suurempia virheitä. Arvosanaksi tuli D, asteikolla A-E, kun A on paras. Mutta tuo ei suinkaan ole huono arvosana, sillä A on melkeinpä mahdoton saada (myös kaikki professorit sanovat samaa) ja D on se yleisin mitä kandista jaetaan. Olen itse hyvin tyytyväinen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja tässä teille kirjoittelee tuore filosofian kandidaatti. :)
Kun tämän lisäksi vielä sain kaikki yliopistolla olleet kurssinikin läpi ja vielä ihan riittävän hyvillä arvosanoilla en voi muuta tehdä kuin uskaltaa olla itsestäni ylpeä.
Kaiken lisäksi olin vielä jopa ihan aikataulussa. Virallisesti siihen meni neljä vuotta, mutta yhden niistä vietin Japanissa, joten en tietenkään täällä Suomessa opintojani saanut tehtyä. Se huomioon ottaen, valmistuin ihan ajallaan. Sekin on mahtavaa. :)

Nyt syksyllä jatkan vielä Vaasan yliopistolla englannin opintojani, mutta jos kaikki menee hyvin ja suunnitellusti (ja todellakin saa luvan mennä), saan sieltäkin kandin ulos ensi vuoden kesään mennessä.

Tässä elokuun aikana kurssiviidakossa seikkaillessani ja miettiessäni mitä kaikkea minun oikein pitää vielä käydä meinasi jo turhautuminen vähän nostaa päätään, mutta lähetin pitkän sähköpostin kerralla jopa oikealle ihmiselle tiedekunnassa joka ystävällisesti ja kattavasti vastasi kaikkiin kysymyksiini ja turhautuminen saatiin vältettyä. Nyt on kaikki kurssit valittuna (tosin ilmoittautuminen alkaa vasta tulevana maanantaina) ja olin hyvin tyytyväinen siihen, että ne sopivat yhteen oikein hyvin. Ei tullut turhia päällekkäisyyksiä, se on aina huojentavaa. Kaiken kaikkiaan tuleva lukuvuosi tuntuu hyvältä ja uskon että saan kaiken tehtyä niin kuin pitääkin ja sen toisen kandinkin sieltä pyöräytettyä. :)

En voi luvata mitään (koska siitä ei seuraa mitään hyvää) mutta jospa edes pari kertaa tulevan syksynkin aikana jotain kuulumisia jaksaisin täällä jakaa. Yritän parhaani!

♥

Vuoden jälkeinen kulttuurishokki

Menneenä sunnuntaina tuli täyteen täsmälleen vuosi siitä kun aloitin virallisesti vaihtoni Japanissa. Sitä ennen olin viettänyt jo kuukauden verran lomaillen Tokiossa.

Facebookini oli täynnä vaihtaritovereideni vuodatuksia siitä, kuinka mahtava kokemus mennyt vuosi oli ja miten he eivät koskaan sitä unohda. Tottahan se on, mutta itse koen, etten osaa niitä tuntemuksia laittaa sanoiksi, vielä ainakaan. Ehkä vielä joskus. Se täytyy kokea itse, jotta ymmärtää.
Siksipä kerron teille mielummin kulttuurishokista.

Vielä ollessani Suomessa ja valmistellessa lähtöäni, olin hyvin realistisella mielellä ja odotin vaikeaakin kulttuurishokkia, viimeistään sitten kun opiskelut alkaisivat. Mutta sitä ei koskaan tullutkaan. Toki jotkut asiat ärsyttivät, kuten se että talvella oli sisällä todella kylmä ja se, että pesukone pesee kylmällä vedellä, mutta ei sitä voi kulttuurishokiksi sanoa.
Mietinkin pitkin vuotta, että iskeekö kulttuurishokki sitten pahempana Suomeen palatessa.
Ja iskihän se.

Ei tätä nyt pahaksi voi sanoa, mutta kulttuurishokki mikä kulttuurishokki.
Juuri palattuani heinä-elokuun vaihteessa olin lähinnä perheeni seurassa ja tokihan heidän kanssaan olen aina puhunut suomea. Mutta kun lähdinkin tapaamaan ystävääni ja jouduin matkustamaan junalla, niin ahdistus kasvoi suuresti. Jotenkin se, että kaikki tuntemattomat ihmiset ympärilläni puhuivat suomea, ärsytti minua suuresti. Tunne meni sitten pikkuhiljaa ohi, mutta kyllähän sitä jokusen viikkoa kesti.
Samoin minun täytyi muistuttaa itseäni, etten olisi puhunut japania tuntemattomille. Kerran melkein jo puhuinkin ja edelleen, jos vaikka satun vahingossa hieman törmäämään toiseen ihmiseen, anteeksipyyntö meinaa tulla automaattisesti japaniksi.

Muutettuani Vaasaan oireet pahenivat. Koska olen jo vuosia käynyt vanhempieni luona lähinnä lomalla, sieltä pois lähteminen tarkoittaa siis paluuta arkeen. Mutta kun oma arkeni on vuoden ollut Japanissa, mietin hetken että mitä ihmettä teen Vaasassa.
Japanissa myyjillä on tapana tervehtiä asiakkaita heidän tullessaan kauppaan, he tekevät sen aina ja automaattisesti. Menin heti seuraavana päivänä muuton jälkeen elektroniikkaliikkeeseen katselemaan kännyköitä ja ahdistuin kun myyjät eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Olin paikalla vähän liian aikaisin ja jouduin hetken odottamaan liikkeen avautumista, mutta kävellessäni vihdoin sisään noin viiden muun asiakkaan kanssa, ihmettelin kun myyjät vain puhuivat keskenään eivätkä tervehtineet. Suomen asiakaspalvelutapoihin en ole vieläkään tottunut.
Kerran ensimmäisen Vaasan-viikon aikana heräsin yöllä ja parin sekunnin ajan luulin olevani edelleen Japanissa.
Myös ensimmäinen japanin puhetuntini meni siihen, että minun täytyi muistutella itselleni, että muutkin opiskelijat osaavat suomea. Heille ei siis tarvitse puhua englantia jos japani ei riitä.
Ihmiselle on luontaista etsiä ihmisjoukosta tuttuja naamoja. Yliopistolla käydessä (tai oikeastaan kaupungillakin), minulle on nyt jo useamman kerran käynyt niin, että olen kuvitellut nähneeni jonkun vaihtaritoverini, siis ulkomaalaisen, joka ei todellakaan voi olla Suomessa.

Muutenkin on hämmentävää, kun oma kotimaa tuntuu tietyllä tavalla vieraalta. Ei mitenkään suuresti, mutta ne on ne pienet asiat. Menen kauppaan ja löydän itselleni uuden tuotteen, jossa ei luekaan "uutuus". Olen jo useamman kerran sanonut ääneen "Ai, onko tälläistäkin jo olemassa?". Tähän ongelmaan ei auta se, että kaksi kolmesta kämppiksestäni on kanssani samassa jamassa ja Suomi on heillekin hieman vielä hakusessa (tai no, se toinen ei ole vielä edes palannut, mutta tämä minun kanssani samassa koulussa ollut on välillä ihan yhtä pihalla).
Kuplamehu on minusta ärsyttävä sana (se ei tosin suoranaisesti liity tähän, mutta pakko mainita. Uuttahan sekin on minulle).

On outoa, että kulttuurishokki tuli voimakkaampana palatessa kuin lähtiessä. Mistäköhän se johtuu? Sanotaan, että jos kulttuurishokkia odottaa, se ei välttämättä tule ollenkaan, mutta odotinhan sitä Suomeenkin tullessa, ja se tuli silti.

Mutta ei tämä nyt niin kamalaa ole ja enää on kyse vain pienistä asioista, ei mistään suurista ärsytyksistä. Ja Suomi on edelleen ihan kiva maa. :)

♥

PS: Kuvia ei vieläkään ole saatavilla. Saamme kämppään kunnollisen netin viikon päästä (\o/), jolloin voin käyttää pöytäkonettani ja toivottavasti kännykkäni pitää siitä enemmän... monimutkaista.