Edelleen Harry Potterin lumoissa

Koska edellisen kirjoituksen jälkeen äidiltä tuli kommenttia siitä kuinka stressaantuneelta kuulostin, niin katson velvollisuudekseni kertoa vähän muistakin, ei-ihan-niin stressaavista asioista. :)

Pidimme nimittäin täällä kommuunissamme Harry Potter -maratonin, eli katsoimme kaikki kahdeksan leffaa putkeen, tai ainakin melkein putkeen.

Tästä se kaikki alkoi.

Aloitimme viime viikon lauantaina. Olimme edellisenä päivänä tehneet ruoaksi pitsaa (kinkku-ananas), jota riitti vallan mainiosti myös lauantaille. Siinä siis leffaeväs numero yksi. Koska olemme fiksuja, joimme ensin ruoan kanssa maitoa (kalsiumi ja d-vitamiini!), jonka jälkeen siirryttiin kyllä limppariin.

Juotavaa tarvittiin myös siksi, että keksimme jokaisen leffan kohdalla erilaisen juomapelin. Kaikkien leffojen kohdalla päti sääntö juoda aina kun Ron Weasley sanoo "bloody hell" tai "blimey" tai jotain muuta yhtä nerokasta/painokasta/hauskaa/tilanteeseen sopivaa. Joimme myös satunnaisesti muissa kivoissa kohdissa, eli lähinnä kun professori Kalkaros (jota kaikki fanitamme enemmän tai vähemmän, myös koska Alan Rickman) tekee tai sanoo jotain ihanan sarkastista.
Ensimmäisessä leffassa (Viisasten kivi) taisimme jättää juomiset pelkästään Ronin varaan ja jouduimme toteamaan, ettei hän toistele noita sanoja ihan niin paljoa kuin muistimme.
Toisesta elokuvasta (Salaisuuksien kammio) löytyy sellainen veikeä hahmo kuin Gilderoy Lockhart ja päätimme juoda aina kuin joku hänen yrittämistään taioista menee pieleen. Joimme siis aina kun herra Lockhart yritti tehdä yhtään mitään, sillä hän on taikoessaan (ja muutenkin) aikamoinen tomppeli. Joimme myös joka kerta kun hyvää tarkoittava mutta aluksi (vain aluksi) rasittava kotitonttu Dobby pahoinpitelee itseään tehtyään jotain luvatonta. Täytynee mainita, että tämän elokuvan aikana joimme ainoat alkoholipitoiset juomamme (siideri per naama) Lockhartin ärsyttävyyden takia, mutta näin jälkikäteen ajateltuna viides elokuva olisi ollut parempi vaihtoehto alkoholille.

Tässä välissä taisimme pitää pienen tauon ja teimme (kattila!)popcorneja kaiken sen (liiallisen) karkinsyönnin vastapainoksi (tosin eräs mussutti karamellipopcorneja, joiden toimimisesta makean vastapainona voidaan olla montaa mieltä).

Kolmannen elokuvan (Azkabanin vanki) juomapeliksi muotoitui säännöiltään hieman monimutkainen, mutta silti paljon juomista aikaansaanut "joka kerta kun joku sanoo 'Sirius Black'". Määritteinä oli, että nimenomaan koko nimi piti sanoa (ei riittänyt pelkkä sukunimi tai etunimi) ja piti olla eri kohtauksessa (emme siis kuitenkaan juoneet joka kerta kun saman keskustelun aikana mainittiin Sirius, sillä niitäkin kohtauksia oli paljon). Tämän elokuvan aikana tajusimme, että Ron sanoo kuin sanookin "bloody hell" ja "blimey" usein, mutta esimmäisista elokuvista ne on karsittu melkein kokonaan pois, luultavasti siksi, että niitä on pidetty sopimattomina lasten suuhun lastenelokuvassa. Kolmannesta leffasta eteenpäin sarjan teemat synkentyvät (ja toki hahmotkin vanhenevat) sen verran että Ronin annetaan toistaa edellä mainittuja fraaseja enemmänkin.

Lauantain saldo jäi näihin kolmeen elokuvaa, koska pääsimme aloittamaan hieman myöhään.

Lauantain loppuasetelma.

Neljäs elokuva!

Sunnuntaina jatkoimme aamulla kymmeneltä neljännellä elokuvalla (Liekehtivä pikari), jonka aikana joimme aina kun Villisilmä Vauhkomielikin joi (hän juo usein, syytä en kerro juonipaljastuksen uhalla).
Viides elokuva (Feeniksin kilta) aiheutti Dolores Pimennon pienen kikatuksen ja ihan pelkän olemassaolon takia niin paljon turhautumia että joimme melkein koko ajan (edelleenkin ihan vain limonadia vaikka kuten mainitsin aikaisemmin, tässä kohtaa olisi sitä alkoholia tarvittu).


Tähän väliin pidimme tauon ja valmistelimme tortilla-ainekset, jotka sitten kunnon leffamaratoni-henkeen söimme seuraavan elokuvan aikana.

Omnomnom, tortilloja ja kuudes elokuva.

Kuudes elokuva (Puoliverinen prinssi) jäi kuivaksi juomisen suhteen, lähinnä siksi kun juomiset loppuivat kesken. x) Katsoimme siis elokuvan ihan rauhassa tortillojen ja maidon kera, ja taisi karkkiakin olla vielä vähän jäljellä.

Tortillojen ja kuudennen elokuvan loppuasetelma.

Koska yhden meistä täytyi päästä aikaisin nukkumaan seuraavan aamun aaaaaikaisen työvuoron takia, päätimme suosiolla jättää seitsemännen ja kahdeksannen elokuvan myöhäisempään ajankohtaan, toisin sanoen eiliseen.

Sitä ennen saimme kuitenkin nauttia kuluneella viikolla vielä Harry Potter -musiikista. Satuimme huomaamaan, että Vaasan ja Seinäjoen kaupunginorkesterit yhdessä järjestävät kapellimestari Atso Almilan johdolla klassisen Harry Potter -konsertin. Konsertissa he soittivat kolmen ensimmäisen elokuvan kappaleita, niitä nerokkaan John Williamsin säveltämiä. Jo musiikki itsessään oli toki aivan mahtavaa ja kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani lähestulkoon koko sen puolitoista tuntisen konsertin ajan. Mutta illasta teki vieläkin mahtavamman se, että kapellimestari itse oli hienovaraisesti mutta hyvin selkeästi Harry Potter -fani. Hän esitteli jokaisen kappaleen innostuneesti mutta silti helposti ymmärrettävillä sanoilla ja kuvaili kappaleita osuvasti esimerkiksi kulmikkaiksi tai vauhdikkaiksi. Jos musiikki itsekin oli jo ihanaa, niin herra kapellimestari teki kokemuksesta jotain vielä paljon parempaa. En myöskään voinut olla ajattelematta, että onhan kapellimestari itsekin jonkinlainen velho, liikutellessaan käsiään ja tahtipuikkoaan (taikasauvaansa?) välillä elegantisti ja välillä riehakkaasti nostaen sävelet mukanaan kilpajuoksuun. Pienellä sormen liikkeellään hän saa nuotit sointumaan ja tulemaan esiin ja ohjaa musiikkia... vai onkohan se sittenkin toisinpäin? Musiikki on taikuutta ja kapellimestari sitä hallitseva velho.
Pakko tietenkin mainita myös itse muusikot, he ovat liian taitavia kuvailtavaksi. Pääsimme jopa tapaamaan yhden heistä henkilökohtaisesti, sillä japanilainen (tosin Suomessa pitkään asunut) tuubansoittaja on puheopettajamme tuttava ja hän pistäytyi tunnillamme kertomassa oman synnyinalueensa murteesta (joka osoittautui aika vaikeasti ymmärrettäväksi, mutta ei siitä sen enempää).
Iloitsen jo valmiiksi siitä, että herra kapellimestari (jonka faniksi taidan ryhtyä) vihjaili, että ensi vuonna on ehkä tulossa samantyylinen konsertti muistakin John Williamsin musiikeista, muun muassa Indiana Jonesia. Sinne heti.

Viimeistä edellinen. Ruokana japanilaistyylistä kareeta (curryä, joskin hyvin erilaista kuin intialainen).

Mutta niin, niistä viimeisistä elokuvista vielä (Kuoleman varjelukset, osa 1 ja 2). Vaihdoimme suosiolla juomapelin nenäliinapakettiin ja sanon vaan että kyllä ne nenäliinat tulivat itse kullekin tarpeeseen, varsinkin viimeisen kohdalla.

Oli antoisa leffamaratoni, mutta tulimme siihen tulokseen, että jospa ei ensi kerralla ihan näin putkeen. Se on se tunteiden kasautuminen, joka aiheutti henkisen krapulan. x) Kun joskus seuraavan kerran katsomme kaikki elokuvat, pitää varata hyvin paljon pidempi aikaväli. Kenties yksi leffa kerran kahdessa viikossa olisi parempi tahti...

Seuraava maratoni taitaa olla Taru sormusten herrasta... ne extended-versiot tietenkin. ;)

♥


PS: Jee, kuvia vihdoin!